Meillä oli Tampereellakin kissa, se mustavalkoinen. Muistaakseni niitä oli alkuunsa kaksi kissanpentua. Sitten niitä oli yksi.
Oikeastaan minulla oli pienenä parhaana ystävänä meidän mummun vanha Mirri-kissa. Kesät vietin pienenä Saima-mummun ja Matti-pappan luona Kotimäellä. Ja se Mirri-kissa oli aina sen aikaa minun kaverina kun olin siellä. Se oli hyvä hiirestäjä oli mielellään ulkona, mutta viileämmällä kelillä pyysi päästä sisälle ja se oleili keittiössä lämmittelemässä. Se valitsi usein paikan Pappan tuolin vierestä, jossa oli löyhästi kudottu pehmeä räsymatto. Ja se kipristi etutassuja vuoron perään kumpaakin niin että kynsiin jäi vähän lankoja matosta ja koetti vetää tassua ylös.
Sitten meillä oli tuijotuskilpailuja. Kumpi tuijottaa kauemmin räpäyttämättä. Sen leikin yleensä Mirri voitti. En tiedä ketään joka olisi voittanut Mirriä tuijotuskilpailussa. Vanha Mirri siirtyi 16 vuoden ikäisenä paremmille hiirestysmaille. Mutta vielä muistan välillä varhaislapsuuteni yhtä parasta ystävää.
Niin se valkoinen angora-kissa. Se oli kiva kissa. Sain sen Jämsäläisestä maalaistalosta. Se oli hieno ja osasi jutellakin ja huusi suttuessaan ”herra who”, että kuka se on herra talossa. Sain pitää häntä muutaman kuukauden. Se välillä ulkoili silloisen kotini suojaisella pihamaalla. Sitten eräänä päivänä sitä ei ollutkaan missään. Näin yhden miehen joka piilotteli jotain takkinsa povarissa ja meni lujaa vauhtia poispäin. Huutelin kisua nimeltä ja etsin joka paikasta muta ei sitä löytynyt. Seuraavana kesänä näin alueellamme alempana olevan kerrostalo-alueen pihassa samanlaisen isoksi kasvaneen kissan. Sillä ei ollut samanlaista harmaata laikkua naamassa, ei se ollut sama kissa.
Lankanukke muistaa ihan oikein. Olin silloin opiskelemassa Kankaanpään opiston Ohjaustoiminnan Artenomi-kurssilla, josta valmistuin ohjaajaksi v. 1999 lopulla. Surin opistolla sen angora-kissan menetystä. Oikeasti opiston asuntolaan ei saanut viedä kotieläimiä, mutta salaa toin sen välillä mukanani. Se oli pieni ja mahtui pehmustettuun kassiin. Kassissa se kulki mukanani linja-autolla opistole ja asuimme opiston asuntolassa jossa minulla oil oma huone, asuntolarakennuksen vanhalla puolella. Opiston kuvaamataodon opettaja kuulutti ruokalassa että heillä olisi kissanpentuja, tosin navettakissoa. Ja pyysin sieltä kaksi pentua ja ne sain kun he olivat tarpeeksi isoja muttamaan uuteen kotiinsa.
Toinen kisoista oli selkeästi johtaja-kissa ja kasvoi isommaksi. Ne viihtyivät hyvin keskenään ja sen vuoksi uskalsin jättää ne silloinen elinkumppanini huollettaviksi. Valitettavasti se pienempi kisuista katosi ja se isompi jäi meille. Se kasvoi isoksi komeaksi kissaksi.
Sitten sinulle tuli ero, muisti Lankanukke. Niin sinä kävi. Samana talvena kun valmistuin opistolta elinkumpanini oli huomannut ”ruohon olevan vihreämpää aidan toisella puolella” ja siirty sinne. Ja minä jäin vastavalmistuneena sitten yksin kissan kanssa ja muutin Tampereella asumaan sinne lähelle sitä kamalaa voimalaitosta. Pupu-muisteli että ne olivat ankeita aikoja. Jouduin muuttamaan Helsinkiin. JA se kissa, minulla oli onneksi silloin ystäviä tukena. Ja ystäväni tiesi kissojen katastrofikodin.En voinut ottaa sitä kissaa Helsinkiin mukaan. No kissa meni sinne katastrofikotiin ja löysi parin päivän kuluttua uuden kodin jossa oli ennestään kissoja, sieltä oli kuolut vanha kissa ja he tarvitsivat toiselle kissalleen kaverin, siellä se kirjava kissa vihtyi, soittikin minulle pariin kertaan kuulumisia sinne Helsinkiin. Siittä on nyt 13 vuotta.
artenomi, kissa, kotimäki, Lankanukke
Merkinnät RSS-syötteenä